Edelleen harjoittelun määrästä
Edellisestä kirjoituksesta on kulunut viikko. Olen edelleen miettinyt tuota asiaa pävittäin.
Kirjoittelin edellisessä jutussa antavani vastauksia toteutukseen.
Asian ratkaisuhan ei ole kovin helppo, koska en vastaa muiden lapsien ajankäytöstä.
Joten siirrän vastuuta hiukan maalivahtien vanhemmille. Jokaisen perheen tulisi yhdessä tehdä päätös
harjoittelun määrästä, ja siinä kohtaan valmentajat auttavat niin paljon kuin mahdollista.
Niin kuin aikaisemmin sanoin, seura pystyy luomaan tietyt puitteet. Sen ulkopuolelle jää omatoiminen harjoittelu.
Meidänkin perheessä tämä keskustelu käytiin viime viikolla, ja kaikki olivat sitä mieltä, että keskinkertainen on keskinkertaista.
Meidän junnulla on se onni mukana, että perheestä löytyy asian ymmärrystä yllin kyllin. Valmentajakin ihan omasta takaa.
Olen saanut päävalmentajaltamme (Marko Ojanen) asialleni henkisen tuen, yhteisymmärryksen ja kaiken muunkin avun.
Harjoittelua on nyt sitten lisätty tuo 5 tuntia viime viikosta. Miten?
1. Maanantai-aamuna käymme kiekkotykillä klo 8-9, jolloin pojan koulu alkaa klo 10.
Siinä saa hyvät yöunet ja kouluun ehtii tosi hyvin. Kiekkostudio sijaitsee 10 minuutin ajomatkan päässä kotoamme.
2. Aina ennen joukkueen treeniä menemme maalivahtien kanssa oheiseen 15-20 minuuttia joukkuetta ennen. Siitä tulee lisää oheisharjoittelua
hiukan yli tunti.
3. Kerran viikossa pyrimme saamaan ylimääräisen iltapäiväjään maalivahdeillemme. Se järjestynee, jos oikein yrittää. Niin tapahtui
tälläkin viikolla.
4. Jos viikossa on esim. pari vapaapäivää syystä tai toisesta, niin käymme toisena päivänä tykillä ja salilla, tai vain toisessa.
Mahdollisuuksien mukaan pyrimme viikko-ohjelmaan sijoittamaan ylimääräisen kuntosalin tai tykin.
5. Osallistumme joka keskiviikko aamujäälle, jossa päävalmentajamme, valmennuspäällikkömme sekä toinen maalivahtivalmentaja
ovat mukana. Tällä jäällä teemme pääsääntöisesti maalivahdeille tarkoitettuja harjoitteita.
Tuosta kaikesta se 5 tuntia tulee. Ei toki joka viikko, koska joudumme seuraamaan levon, työn, ravinnon, unen ja koulun suhdetta toisiinsa.
Ehkäpä olemme hyvällä tiellä. Ei sitä koskaan tiedä, miten asiat etenevät. Sanontahan kuluu: mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa.
Tämä kirjoitus olkoon innoitus niille veskareille, jotka myös miettivät tuota harjoittelun määrää. Määrähän ei sinällään ratkaise, vaan laatuakin täytyy olla mukana.
Me kuitenkin lähdemme liikkeelle siitä, että tuo laatuvaatimus täyttyy.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
torstai 17. syyskuuta 2009
Harjoittelun määrä
Tervehdys pitkästä aikaa. Eipä ole juttua tippunut. Olisiko asia sitten niin, että messagea ei ole.
Tuskinpa siitä on kysymys, ei ole vain saanut aikaiseksi.
Nyt kuitenkin lähestyn teitä otsikossa mainitsemallani asialla. Olkoon kirjoituksen tavoite ajatuksia herättävä.
Olen viime päivinä pohtinut paljon tuota asiaa, moneltakin eri kantilta. Minullakin on tavoitteena tehdä maalivahdeistani keskivertoa
parempia. Varmaan kaikilla valmentajilla on samansuuntaisia tavoitteita, ei siinä mitään.
Kysymys kuuluukin näin: onko tavoite realistinen? En nyt puhu valmennuksen laadusta. Haluan kiinnittää vain huomiota harjoittelun määrään n. 15 vuotiaalle urheilijalle.
Otetaan esimerkiksi valmentamani maalivahdit, jotka pelaavat nyt C1:ssä ja ovat iältään 15 vuotta.
Heillä on neljä jäätreeniä viikossa + pelit päälle, joko 1 tai 2 viikossa riippuen sarjaohjelmasta. Jokaisen jäätreenin yhteydessä harjoitellaan
45 - 50 minuuttia fyysisiä oheisharjoitteita. Tuosta kaikesta tulee noin 8 - 9 tuntia ohjattua harjoittelua viikossa.
En puutu ollenkaan omatoimiseen, koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuvaan liikkumiseen, koska tämä määrä vaihtelee urheilijasta riippuen.
Valmennettavieni tavoitteena on päästä lajin huipulle. Kysymykseni on: onko tuo realistinen tavoite tällä harjoittelumäärällä?
Vastaukseni tulee saman tien: Ei ole ! Keskivertoharjoittelulla tulee keskivertopelaajia. Tämä toteamus saa minut raaapimaan päätäni.
Voiko asialle tehdä mitään? Onko mikelipiteessäni mitään järkeä? Voiko tosiaan tuolla harjoittelumäärällä toteuttaa tavoitteen?
Olenko ihan hakoteillä? Voin ollakin, mutta mielipiteeni voin esittää, ja sen takana seison.
Seurathan voivat tarjota tietyn määrän tapahtumia. Määrä lienee aika lailla sama kaikissa seuroissa, riippuen tietysti joukkueen tasosta ja tavoitteesta.
Mikä sitten on mielestäni oikea tuntimäärä viikossa, joka pitäisi, lähes ohjatusti harjoitella, ja miten siihen määrään päästään?
Vastaukseni on: 15 tuntia ohjattua harjoittelua tai ainakin ohjelmoitua ja suunniteltua harjoittelua.
Suuri kysymys on: Miten tuohon päästään? Onko urheilijoista tekemään tuo "lisä" omatoimisesti ? Voiko heitä seura tai joku ammattilainen auttaa?
Onko vanhemmista apua? Ymmärtävätkö urheilijat tämän asian suhteutettuna tavoitteeseensa? Miten lisääntyvä ravinnon ja unen tarve, riittääkö ymmärrystä priorisointiin
nuoren oman elämän kanssa? Löytyykö motivaatiota? Siinä monta kysymystä, joihin kaivataan vastaus ennen toimenpiteitä.
Olen heittänyt nämä ajatukseni omille maalivahdeilleni ns. päin naamaa. He varmaan pohtivat asiaa tykönään ja antavat minulle tarvitsemani vastaukset.
Tässä on tärkein juttu se, että kun urheilija asettaa itselleen ja urallen tavoitteen, niin jonkun ammattilaisen tulee kertoa hänelle, mitä se vaatii esim. työmäärän suhteen.
Ymmärryksen jälkeen hän tekee oman päätöksensä, lähteäkö leikkiin mukaan? Ollaan jo hyvällä tiellä, jos ollaan tällaisessa ymmärryksen tilassa eikä haihatella, että tietyn tason
voi ns. repäistä seinästä tekemättä mitään.
Miten minä sitten aion ongelman ratkaista, jos veskarini tulevat siihen tulemaan, että harjoittelun määrää pitää lisätä? Millaista harjoittelua? Oikein hyvä kysymys, johon minulla ei ole vielä vastausta.
Vastaus on kehitteillä ja voin sen tuonnempana kertoa. Tässä voi olla paljonkin pohdittavaa, tai sitten olen täysin väärässä ja jo nykyisellä harjoittelun määrällä päästään tavoitteen
edelyttämään tasoon.
Tervehdys pitkästä aikaa. Eipä ole juttua tippunut. Olisiko asia sitten niin, että messagea ei ole.
Tuskinpa siitä on kysymys, ei ole vain saanut aikaiseksi.
Nyt kuitenkin lähestyn teitä otsikossa mainitsemallani asialla. Olkoon kirjoituksen tavoite ajatuksia herättävä.
Olen viime päivinä pohtinut paljon tuota asiaa, moneltakin eri kantilta. Minullakin on tavoitteena tehdä maalivahdeistani keskivertoa
parempia. Varmaan kaikilla valmentajilla on samansuuntaisia tavoitteita, ei siinä mitään.
Kysymys kuuluukin näin: onko tavoite realistinen? En nyt puhu valmennuksen laadusta. Haluan kiinnittää vain huomiota harjoittelun määrään n. 15 vuotiaalle urheilijalle.
Otetaan esimerkiksi valmentamani maalivahdit, jotka pelaavat nyt C1:ssä ja ovat iältään 15 vuotta.
Heillä on neljä jäätreeniä viikossa + pelit päälle, joko 1 tai 2 viikossa riippuen sarjaohjelmasta. Jokaisen jäätreenin yhteydessä harjoitellaan
45 - 50 minuuttia fyysisiä oheisharjoitteita. Tuosta kaikesta tulee noin 8 - 9 tuntia ohjattua harjoittelua viikossa.
En puutu ollenkaan omatoimiseen, koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuvaan liikkumiseen, koska tämä määrä vaihtelee urheilijasta riippuen.
Valmennettavieni tavoitteena on päästä lajin huipulle. Kysymykseni on: onko tuo realistinen tavoite tällä harjoittelumäärällä?
Vastaukseni tulee saman tien: Ei ole ! Keskivertoharjoittelulla tulee keskivertopelaajia. Tämä toteamus saa minut raaapimaan päätäni.
Voiko asialle tehdä mitään? Onko mikelipiteessäni mitään järkeä? Voiko tosiaan tuolla harjoittelumäärällä toteuttaa tavoitteen?
Olenko ihan hakoteillä? Voin ollakin, mutta mielipiteeni voin esittää, ja sen takana seison.
Seurathan voivat tarjota tietyn määrän tapahtumia. Määrä lienee aika lailla sama kaikissa seuroissa, riippuen tietysti joukkueen tasosta ja tavoitteesta.
Mikä sitten on mielestäni oikea tuntimäärä viikossa, joka pitäisi, lähes ohjatusti harjoitella, ja miten siihen määrään päästään?
Vastaukseni on: 15 tuntia ohjattua harjoittelua tai ainakin ohjelmoitua ja suunniteltua harjoittelua.
Suuri kysymys on: Miten tuohon päästään? Onko urheilijoista tekemään tuo "lisä" omatoimisesti ? Voiko heitä seura tai joku ammattilainen auttaa?
Onko vanhemmista apua? Ymmärtävätkö urheilijat tämän asian suhteutettuna tavoitteeseensa? Miten lisääntyvä ravinnon ja unen tarve, riittääkö ymmärrystä priorisointiin
nuoren oman elämän kanssa? Löytyykö motivaatiota? Siinä monta kysymystä, joihin kaivataan vastaus ennen toimenpiteitä.
Olen heittänyt nämä ajatukseni omille maalivahdeilleni ns. päin naamaa. He varmaan pohtivat asiaa tykönään ja antavat minulle tarvitsemani vastaukset.
Tässä on tärkein juttu se, että kun urheilija asettaa itselleen ja urallen tavoitteen, niin jonkun ammattilaisen tulee kertoa hänelle, mitä se vaatii esim. työmäärän suhteen.
Ymmärryksen jälkeen hän tekee oman päätöksensä, lähteäkö leikkiin mukaan? Ollaan jo hyvällä tiellä, jos ollaan tällaisessa ymmärryksen tilassa eikä haihatella, että tietyn tason
voi ns. repäistä seinästä tekemättä mitään.
Miten minä sitten aion ongelman ratkaista, jos veskarini tulevat siihen tulemaan, että harjoittelun määrää pitää lisätä? Millaista harjoittelua? Oikein hyvä kysymys, johon minulla ei ole vielä vastausta.
Vastaus on kehitteillä ja voin sen tuonnempana kertoa. Tässä voi olla paljonkin pohdittavaa, tai sitten olen täysin väärässä ja jo nykyisellä harjoittelun määrällä päästään tavoitteen
edelyttämään tasoon.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Juniorimaalivahdit Suomi vs. Kanada
(julkaistu 13.1.2009)
Olin Tappara 94 joukkueiden mukana Kanadassa vuodenvaihteessa. Pelasimme kahdella joukkueella yhteensä 15 peliä. Näin tuona aikana noin 30 14-vuotiasta veskaria Kanadasta ja Yhdysvalloista pelaavan, joko meitä tai muita joukkueita vastaan.
Mielenkiinnolla odottelin matkaa pelkästään siitäkin syystä, että halusin nähdä paikallisten maalivahtien tason verrattuna meidän poikiin. Minulla ei ollut sen kummempaa mielikuvaa asiasta.
Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että meillä ei ole mitään hätää. Poikamme tulevat kyllä pärjäämään maailmalla.
Tasosta yleensä sanoisin se, että Kanadassa varsinkin, on hyviä molareita enemmän, eli taso on laajemmalla pohjalla. USA:sta en osaa sen kummemmin sanoa, koska sikäläisä veskareita
näin vain muutaman ja taso ei päätä huimannut. Joukossa oli Rochester Americansin ja Buffalo Sainsin veskarit.
Joukkueet, joita vastaan pelasimme, olivat sikäläistä 3A:n ja 2A:n tasoa. Minulle jäi sellainen mielikuva, että 2A:n veskarit olivat jopa parempia kuin 3A:n vastaavat.
Missä sitten eroja löytyi?
Kanadalaisten kunniaksi on siis todettava, että taso on laajempi.
Todennäköisesti heidän valtava pelimääränsä näkyi sillä tavoin, että he pystyivät niin sanotusti suorittamaan aika hyvällä tasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että he saivat aika hyvin kiekkoja kiinni, vaikka heidän tekniikkansa oli minusta hyvinkin vajavaista. Kontrolloituja torjuntoja ei kahta perättäistä näkynyt kovin usein. Energisyys ja halu saada kiekkoja kiinni paistoi heidän olemuksistaan.
No, meidän pojat sitten. Tekniikka on silmiinpistävän paljon parempaa. Kehon kontrollointi
huomattavasti kehittyneempää. Varsinkin recovery-pelaaminen meidän parhaillamme
on selkeästi korkeammalla tasolla kuin heidän. Se näkyi jo yksinkertaisesti sellaisissa tilanteissa, joissa mokke on tojunut kiekon jäitten kautta ja siitä sitten lähdetään joko ylös tai jatkamaan jäitten kautta. Kaverit nousivat väärällä jalalla ylös, vartalon kääntämisestä ei ollut tietoakaan. Jäissä liikkuminen niinikään oli kovin vaikeaa.
Nämä erot saattavat johtua koulukunnastakin, eli meillä pyritään luomaan ensin hyvä tekniikka ja vasta sen jälkeen ns. suorittaminen. Heillä lienee asia päinvastoin.
Tosin uskon, että heidän ongelmansa johtuvat siitä, että maalivahtivalmentaja puuttuu monesta joukkueesta, ja heidän on tukeuduttava yksityisklinikoihin.
Miedän veskarit tykkäsivät kanadalaisesta pelityylistä, missä pyritään laikomaan heti kun paikka tulee ja tilanteet pyritään viemään suoraviivaisesti kohti maalia. Paljon suoria laukauksia ilman krumeluureja. Painopisteenä meillä olikin: ÄLÄ ANNA RIPAREITA !
Summa summarum: Heillä on laajempi taso, mutta meidän parhaamme ovat parempia kuin heidän vastaavansa. Pieni varaus tähän: En nähnyt kaikkia Kanadan 14-vuotiaita maalivahteja.
Olin Tappara 94 joukkueiden mukana Kanadassa vuodenvaihteessa. Pelasimme kahdella joukkueella yhteensä 15 peliä. Näin tuona aikana noin 30 14-vuotiasta veskaria Kanadasta ja Yhdysvalloista pelaavan, joko meitä tai muita joukkueita vastaan.
Mielenkiinnolla odottelin matkaa pelkästään siitäkin syystä, että halusin nähdä paikallisten maalivahtien tason verrattuna meidän poikiin. Minulla ei ollut sen kummempaa mielikuvaa asiasta.
Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että meillä ei ole mitään hätää. Poikamme tulevat kyllä pärjäämään maailmalla.
Tasosta yleensä sanoisin se, että Kanadassa varsinkin, on hyviä molareita enemmän, eli taso on laajemmalla pohjalla. USA:sta en osaa sen kummemmin sanoa, koska sikäläisä veskareita
näin vain muutaman ja taso ei päätä huimannut. Joukossa oli Rochester Americansin ja Buffalo Sainsin veskarit.
Joukkueet, joita vastaan pelasimme, olivat sikäläistä 3A:n ja 2A:n tasoa. Minulle jäi sellainen mielikuva, että 2A:n veskarit olivat jopa parempia kuin 3A:n vastaavat.
Missä sitten eroja löytyi?
Kanadalaisten kunniaksi on siis todettava, että taso on laajempi.
Todennäköisesti heidän valtava pelimääränsä näkyi sillä tavoin, että he pystyivät niin sanotusti suorittamaan aika hyvällä tasolla. Tämä tarkoittaa sitä, että he saivat aika hyvin kiekkoja kiinni, vaikka heidän tekniikkansa oli minusta hyvinkin vajavaista. Kontrolloituja torjuntoja ei kahta perättäistä näkynyt kovin usein. Energisyys ja halu saada kiekkoja kiinni paistoi heidän olemuksistaan.
No, meidän pojat sitten. Tekniikka on silmiinpistävän paljon parempaa. Kehon kontrollointi
huomattavasti kehittyneempää. Varsinkin recovery-pelaaminen meidän parhaillamme
on selkeästi korkeammalla tasolla kuin heidän. Se näkyi jo yksinkertaisesti sellaisissa tilanteissa, joissa mokke on tojunut kiekon jäitten kautta ja siitä sitten lähdetään joko ylös tai jatkamaan jäitten kautta. Kaverit nousivat väärällä jalalla ylös, vartalon kääntämisestä ei ollut tietoakaan. Jäissä liikkuminen niinikään oli kovin vaikeaa.
Nämä erot saattavat johtua koulukunnastakin, eli meillä pyritään luomaan ensin hyvä tekniikka ja vasta sen jälkeen ns. suorittaminen. Heillä lienee asia päinvastoin.
Tosin uskon, että heidän ongelmansa johtuvat siitä, että maalivahtivalmentaja puuttuu monesta joukkueesta, ja heidän on tukeuduttava yksityisklinikoihin.
Miedän veskarit tykkäsivät kanadalaisesta pelityylistä, missä pyritään laikomaan heti kun paikka tulee ja tilanteet pyritään viemään suoraviivaisesti kohti maalia. Paljon suoria laukauksia ilman krumeluureja. Painopisteenä meillä olikin: ÄLÄ ANNA RIPAREITA !
Summa summarum: Heillä on laajempi taso, mutta meidän parhaamme ovat parempia kuin heidän vastaavansa. Pieni varaus tähän: En nähnyt kaikkia Kanadan 14-vuotiaita maalivahteja.
Takaiskumaalin käsittely
(julkaistu 22.7.2008)
Tämän jälkeen annetaan taas palaa täysillä.
Tässä artikkelissa käsittelemäni asiat ovat tosi vaikeita. Varsinkin, kun en voi väittää, että olisin ammattilainen mentaalivalmennuksessa. Tunnen kaiken kaikkiaan liikkuvani tosi harmaalla alueella puhuessani psyykkisistä asioista. Siksi haluankin tässä kiittää mentaalivalmentajaamme Minna Marshia, jonka innostuminen asiaamme ylittää jopa minun innostumiseni. Hänen avullaan olen saanut mahdollisuuden tutustua tähän ihmeelliseen aiheeseen. Tosiaankin, me Tapparassa olemme siinä onnellisessa asemassa, että meillä on aloitettu nuorten maalivahtienhenkisen valmennuksen projekti.
Toivottavasti tämä projekti saa ansaitsemansa huomion alan medioissa, ja Petri Tuononen joukkoineen saa levitettyä tätä toimintatapaa laajemmallekin suomalaiseen jääkiekkovalmennukseen.
Kiitän tässä myös John Haleya, jolta olen saanut luvan lainata hänen ajatuksiaan, jotka tosin ovat yhteneväisiä omieni kanssa.
Haluan käydä läpi tässä artikkelissani takaiskujen käsittelyä.
Pelissä tulee tappioita ja takaiskumaaleja. Kun maalivahdeille tehdään maali pelissä tai harjoituksissa, niin reagoimistapoja on yhtä monta kuin on maalivahtejakin. Toki kaikki reagoiminen ei näy esim. katsomoon. Monet maalivahdit turhautuvat päästetyn maalin jälkeen ja osoittavat vihan tunteita. Heidän mielensä ja focuksensa jää pyörimään päästettyyn maaliin. He paiskovat mailojaan ja pahimmassa tapauksessa rikkovat varusteitaan; esim. mailan maalin kehyksiin. Heidän masennuksensa näkyy heidän elehtimisessään. Toki joku voi vain puistella päätään tai laskea katseensa alas häpeän tunteesta. Osa syyllistyy huutamaan pelikavereilleen. Edellä mainitusta suurin osa on negatiivista reagoimista, ja siitä ei ole mitään hyötyä. Itse asiassa siitä on mieluummin haittaa. Kaikki hallissa: Katsojat, omat pelaajat ja vastustajat näkevät kaiken tämän. Reagoiminen tietysti vaikuttaa näihin kaikkiin tahoihin, kuhunkin omalla tavallaan. Omaan joukkueeseen se vaikuttaa sillä tavalla, että joukkueen pelaaminen, etenkin omalla puolustusalueella saattaa muuttua. Se saattaa vaikuttaa pelikavereiden ns. pelihuumoriin tai fiilikseen, kun he näkevät oman maalivahtinsa turhautuvan. He saattavat jopa menettää sen hetkisen luottamuksensa maalivahtiinsa ja jopa itseensä. Samaan aikaan vastustajan joukkue saa ns. lisää virtaa ja fiilistä. He tuntevat, että he ovat henkisesti niskan päällä, tai ainakin he saattavat luulla niin. Toiseksi maalivahdin itsensä kannalta voi käydä niin, että turhautumisensa ja vihansa vuoksi hän ikään kuin putoaa pelistä, jossa hänen koko keskittymisensä tulisi olla; siinä hetkessä. Jos maalivahti keskittyy epäonnistumiseen, niin hänen mielensä on järkkynyt, ja se on epävakaassa tilassa. Paha juttu. Hän ei todellakaan keskity oikeisiin asioihin eikä siihen hetkeen. Hän ei ole kylmän viileä ja keskittynyt. Hänen mielensä ja kehonsa eivät ole tasapainossa, mikä olisi mentaalisesti kaiken a ja o.
Näihin edellä mainittuihin seikkoihin vedoten onkin hyvin helppo todeta, että maalivahdin reagoimisella voi olla todella merkittävät vaikutukset esim. yksittäisen pelin lopputulokseen, miksei myös hiukan laajempiakin vaikutuksia esim. maalivahdin uraan ja sen kehitykseen. En väitä, että yksittäinen tapaus voi vaikuttaa kovin paljon, mutta jatkuvana vaikutukset eivät voi olla hyvät. (Muista Tommy Salo vs. Valko-Venäjä) Siksi onkin erittäin tärkeää, että maalivahti oppiin käsittelemään takaiskuja, olivat ne sitten minkälaisia tahansa, oikealla tavalla. Kannattaa todella pyrkiä oppimaan tämä tärkeä taito.
Tämän päivän jääkiekossa tehdään vielä onneksi maaleja, ja ne kuuluvat pelin luonteeseen. Täytyy todeta, että maalivahdin on tosi helppo ottaa maali omalle kontolleen ja tuntea syyllisyyttä joukkueensa edessä, etenkin jos joukkuekin romahtaa samalla, tai tulee paha tappio.Moni maalivahti pelkääkin tällaista tilannetta ja saattaa nähdä painajaisia tapahtumasta.
No mikä sitten lääkkeeksi?
Vaikkei tämän päivän jääkiekkoilussa, ei ainakaan Suomessa, ole mentaalivalmentajaa käden ulottuvilla, joka opettaisi esim. käsittelemään takaiskuja, niin silti teistä jokainen voisi omatoimisesti ajatella asiaa ja alkaa opettelemaan oikeanlaista reagoimista, niin fyysisesti kuin henkisestikin. (En kuitenkaan väitä, että minun tapani on ainoa oikea tapa.)
Ensimmäinen askel voisi olla se, että maalivahti tunnustaa sen, että hänellekin voidaan tehdä maali, ja hän ei todellakaan ole täydellinen, vaikka voi siihen mielessään pyrkiäkin. Eli ei tarvitse keskittyä pelaamaan täydellistä peliä, vaan tekemään sen, mikä tarvitaan siihen, että oma joukkue voittaa. Vaikka peli päättyisi 10-9 voittoon, niin siitäkin pitäisi pystyä tuntemaan mielihyvää, vaikka peli ei varmaan ihan täydellinen ole ollut. Tuskin muukaan joukkue on tässä tapauksessa onnistunut ihan sata. Mutta voitto on kuitenkin aina voitto. Siitähän jääkiekossa pelataan. Niin kuin äsken mainitsin, niin tuskin 9:n päästetyn maalin jälkeen maalivahti kovin paljon tuulettelee onnistumistaan. Näin ei tarvitse ollakaan. Ajatus kääntyy varmaan ensimmäiseksi tilastoihin. Päästettyjen maalien keskiarvo nousee ja torjuntaprosentti laskee. On kuitenkin tärkeää, että maalivahti ei jää moista asiaa märehtimään kovin pitkäksi aikaa. Tulee uusia pelejä, joissa voi taas tehdä parhaansa auttaakseen itseään ja joukkuettaan. Tällainen positiivinen asennoituminen ruokkii onnistumisia tulevaisuudessa ja tuottaa voittoja; se on ihan varma.
Miten sitten reagoida, kun verkko takana on heilahtanut vastustajan kiekon siihen osuttua; sisäpuolelle?
Kun vastustaja on tehnyt maalin, maalivahdin tulee käsitellä maalia asiana; objektiivisesti, ei henkisesti.Hänen tulee ehkä miettiä sitä, miten olisi pystynyt pelaamaan tilanteen paremmin? Sillä tavalla negatiivinen kokemus muodostuu myös oppimistilanteeksi. Oikeastaan tällainen tilanne opettaa kaikista eniten, jos siihen osaa suhtautua oikein. Väittäisin, että tällaista tilannetta ei voi jättää käyttämättä, vaikka tämä kuulostaa suorastaan kornilta. No, miettikääpä! Näinhän se on; oppia ikä kaikki.
Tuossa tilanteessa voi sulkea silmänsä, ja käydä visualisoinnin avulla tilanteen uudelleen läpi niin, että maalivahti tekee tilanteessa oikean ratkaisun oikeaan aikaan.
Olettaen, että siihen on hetki aikaa. Väitän edelleen, että maalivahti, joka näin kykenee tekemään, on hyvin vahvoilla mentaalisesti. Tämän jälkeen maalivahdin voi taas antaa palaa täysillä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.Takaiskun märehtiminen vain vahingoittaa maalivahdin ja oman joukkueen peliä. Maalin päästäminen on siis vain oppimistapahtuma, ei muuta. Kokeilkaa toteuttaa tätä tapaa itse pelissä tai vaikkapa harjoituksissa, niin huomaatte, että ei siitä ainakaan haittaa ole, päinvastoin. Tuossa tilanteessa on ihan turhaa miettiä sitä, mitä esim. valmentaja, omat pelaajat, katsojat, vastustajat tai oma perhe ajattelee. Valmentajille haluan sanoa myös jotain tästä tilanteesta. Pidä tunteesi piilossa siinä hetkessä. Säästä palautteesi pelin jälkeiseen aikaan. Valmentajan ei kannata alkaa käydä läpi maalia tunteen palolla ja näyttää turhautumista tai vihaa. Maalivahtia tuskin pystyy motivoimaan haukkumalla ja huutamalla. Se ei auta maalivahtia pennin vertaa. Se vain heikentää maalivahdin itsetuntoa ja keskittymistä.
Johtopäätöksenä mainitsen vielä pääkohdat, toivottavasti
ymmärrettävästä tekstistä:
Pelissä tulee tappioita ja takaiskumaaleja. Kun maalivahdeille tehdään maali pelissä tai harjoituksissa, niin reagoimistapoja on yhtä monta kuin on maalivahtejakin. Toki kaikki reagoiminen ei näy esim. katsomoon. Monet maalivahdit turhautuvat päästetyn maalin jälkeen ja osoittavat vihan tunteita. Heidän mielensä ja focuksensa jää pyörimään päästettyyn maaliin. He paiskovat mailojaan ja pahimmassa tapauksessa rikkovat varusteitaan; esim. mailan maalin kehyksiin. Heidän masennuksensa näkyy heidän elehtimisessään. Toki joku voi vain puistella päätään tai laskea katseensa alas häpeän tunteesta. Osa syyllistyy huutamaan pelikavereilleen. Edellä mainitusta suurin osa on negatiivista reagoimista, ja siitä ei ole mitään hyötyä. Itse asiassa siitä on mieluummin haittaa. Kaikki hallissa: Katsojat, omat pelaajat ja vastustajat näkevät kaiken tämän. Reagoiminen tietysti vaikuttaa näihin kaikkiin tahoihin, kuhunkin omalla tavallaan. Omaan joukkueeseen se vaikuttaa sillä tavalla, että joukkueen pelaaminen, etenkin omalla puolustusalueella saattaa muuttua. Se saattaa vaikuttaa pelikavereiden ns. pelihuumoriin tai fiilikseen, kun he näkevät oman maalivahtinsa turhautuvan. He saattavat jopa menettää sen hetkisen luottamuksensa maalivahtiinsa ja jopa itseensä. Samaan aikaan vastustajan joukkue saa ns. lisää virtaa ja fiilistä. He tuntevat, että he ovat henkisesti niskan päällä, tai ainakin he saattavat luulla niin. Toiseksi maalivahdin itsensä kannalta voi käydä niin, että turhautumisensa ja vihansa vuoksi hän ikään kuin putoaa pelistä, jossa hänen koko keskittymisensä tulisi olla; siinä hetkessä. Jos maalivahti keskittyy epäonnistumiseen, niin hänen mielensä on järkkynyt, ja se on epävakaassa tilassa. Paha juttu. Hän ei todellakaan keskity oikeisiin asioihin eikä siihen hetkeen. Hän ei ole kylmän viileä ja keskittynyt. Hänen mielensä ja kehonsa eivät ole tasapainossa, mikä olisi mentaalisesti kaiken a ja o.
Näihin edellä mainittuihin seikkoihin vedoten onkin hyvin helppo todeta, että maalivahdin reagoimisella voi olla todella merkittävät vaikutukset esim. yksittäisen pelin lopputulokseen, miksei myös hiukan laajempiakin vaikutuksia esim. maalivahdin uraan ja sen kehitykseen. En väitä, että yksittäinen tapaus voi vaikuttaa kovin paljon, mutta jatkuvana vaikutukset eivät voi olla hyvät. (Muista Tommy Salo vs. Valko-Venäjä) Siksi onkin erittäin tärkeää, että maalivahti oppiin käsittelemään takaiskuja, olivat ne sitten minkälaisia tahansa, oikealla tavalla. Kannattaa todella pyrkiä oppimaan tämä tärkeä taito.
Tämän päivän jääkiekossa tehdään vielä onneksi maaleja, ja ne kuuluvat pelin luonteeseen. Täytyy todeta, että maalivahdin on tosi helppo ottaa maali omalle kontolleen ja tuntea syyllisyyttä joukkueensa edessä, etenkin jos joukkuekin romahtaa samalla, tai tulee paha tappio.Moni maalivahti pelkääkin tällaista tilannetta ja saattaa nähdä painajaisia tapahtumasta.
No mikä sitten lääkkeeksi?
Vaikkei tämän päivän jääkiekkoilussa, ei ainakaan Suomessa, ole mentaalivalmentajaa käden ulottuvilla, joka opettaisi esim. käsittelemään takaiskuja, niin silti teistä jokainen voisi omatoimisesti ajatella asiaa ja alkaa opettelemaan oikeanlaista reagoimista, niin fyysisesti kuin henkisestikin. (En kuitenkaan väitä, että minun tapani on ainoa oikea tapa.)
Ensimmäinen askel voisi olla se, että maalivahti tunnustaa sen, että hänellekin voidaan tehdä maali, ja hän ei todellakaan ole täydellinen, vaikka voi siihen mielessään pyrkiäkin. Eli ei tarvitse keskittyä pelaamaan täydellistä peliä, vaan tekemään sen, mikä tarvitaan siihen, että oma joukkue voittaa. Vaikka peli päättyisi 10-9 voittoon, niin siitäkin pitäisi pystyä tuntemaan mielihyvää, vaikka peli ei varmaan ihan täydellinen ole ollut. Tuskin muukaan joukkue on tässä tapauksessa onnistunut ihan sata. Mutta voitto on kuitenkin aina voitto. Siitähän jääkiekossa pelataan. Niin kuin äsken mainitsin, niin tuskin 9:n päästetyn maalin jälkeen maalivahti kovin paljon tuulettelee onnistumistaan. Näin ei tarvitse ollakaan. Ajatus kääntyy varmaan ensimmäiseksi tilastoihin. Päästettyjen maalien keskiarvo nousee ja torjuntaprosentti laskee. On kuitenkin tärkeää, että maalivahti ei jää moista asiaa märehtimään kovin pitkäksi aikaa. Tulee uusia pelejä, joissa voi taas tehdä parhaansa auttaakseen itseään ja joukkuettaan. Tällainen positiivinen asennoituminen ruokkii onnistumisia tulevaisuudessa ja tuottaa voittoja; se on ihan varma.
Miten sitten reagoida, kun verkko takana on heilahtanut vastustajan kiekon siihen osuttua; sisäpuolelle?
Kun vastustaja on tehnyt maalin, maalivahdin tulee käsitellä maalia asiana; objektiivisesti, ei henkisesti.Hänen tulee ehkä miettiä sitä, miten olisi pystynyt pelaamaan tilanteen paremmin? Sillä tavalla negatiivinen kokemus muodostuu myös oppimistilanteeksi. Oikeastaan tällainen tilanne opettaa kaikista eniten, jos siihen osaa suhtautua oikein. Väittäisin, että tällaista tilannetta ei voi jättää käyttämättä, vaikka tämä kuulostaa suorastaan kornilta. No, miettikääpä! Näinhän se on; oppia ikä kaikki.
Tuossa tilanteessa voi sulkea silmänsä, ja käydä visualisoinnin avulla tilanteen uudelleen läpi niin, että maalivahti tekee tilanteessa oikean ratkaisun oikeaan aikaan.
Olettaen, että siihen on hetki aikaa. Väitän edelleen, että maalivahti, joka näin kykenee tekemään, on hyvin vahvoilla mentaalisesti. Tämän jälkeen maalivahdin voi taas antaa palaa täysillä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.Takaiskun märehtiminen vain vahingoittaa maalivahdin ja oman joukkueen peliä. Maalin päästäminen on siis vain oppimistapahtuma, ei muuta. Kokeilkaa toteuttaa tätä tapaa itse pelissä tai vaikkapa harjoituksissa, niin huomaatte, että ei siitä ainakaan haittaa ole, päinvastoin. Tuossa tilanteessa on ihan turhaa miettiä sitä, mitä esim. valmentaja, omat pelaajat, katsojat, vastustajat tai oma perhe ajattelee. Valmentajille haluan sanoa myös jotain tästä tilanteesta. Pidä tunteesi piilossa siinä hetkessä. Säästä palautteesi pelin jälkeiseen aikaan. Valmentajan ei kannata alkaa käydä läpi maalia tunteen palolla ja näyttää turhautumista tai vihaa. Maalivahtia tuskin pystyy motivoimaan haukkumalla ja huutamalla. Se ei auta maalivahtia pennin vertaa. Se vain heikentää maalivahdin itsetuntoa ja keskittymistä.
Johtopäätöksenä mainitsen vielä pääkohdat, toivottavasti
ymmärrettävästä tekstistä:
- Maalivahdin tulee keskitttää focuksensa ajatuksesta ”pelaan täydellisen pelin” sijaan ”teen kaiken minkä pystyn, auttaakseni joukkuettani voittaamaan” ajatukseen.
- Maalivahdin tulee hyväksyä päästetyt maalit. Ne kuuluvat pelin luonteeseen.
- Maalivahdin ei tule reagoida takaiskuun tunteella. Tämä vaikuttaa negatiivisesti omaan joukkueeseen ja positiivisesti vastustajaan.
- Takaiskumaali tulee käsitellä oppimistapahtumana. Hänen tulee ottaa ”oma hetkensä” silmät sulkien käydäkseen tilanne läpi. Hän tekee visualisoinnissa oikeita asioita oikeaan aikaan ja estää maalin.
Tämän jälkeen annetaan taas palaa täysillä.
- Koskaan ei tule murehtia sitä, mitä muut ajattelevat (valmentajat, pelikaverit, vastustajat, katsojat, perheenjäsenet jne.).
- Valmentajan tulee säilyttää positiivinen mieli pelin aikana. Tunne täytyy hallita ja pysyä rauhallisena. Ei valmennusta pelin aikana, ei ainakaan paljon. Päästettyjä maaleja ei kannata selvitellä pelin aikana. Palautteen aika tulee seuraavana päivänä, jolloin tunteet ovat tasaantuneet. Negatiivinen palaute pelin aikana ei auta. Positiivista palautetta voi kyllä mielestäni pelin aikana antaa.
Tässä artikkelissa käsittelemäni asiat ovat tosi vaikeita. Varsinkin, kun en voi väittää, että olisin ammattilainen mentaalivalmennuksessa. Tunnen kaiken kaikkiaan liikkuvani tosi harmaalla alueella puhuessani psyykkisistä asioista. Siksi haluankin tässä kiittää mentaalivalmentajaamme Minna Marshia, jonka innostuminen asiaamme ylittää jopa minun innostumiseni. Hänen avullaan olen saanut mahdollisuuden tutustua tähän ihmeelliseen aiheeseen. Tosiaankin, me Tapparassa olemme siinä onnellisessa asemassa, että meillä on aloitettu nuorten maalivahtienhenkisen valmennuksen projekti.
Toivottavasti tämä projekti saa ansaitsemansa huomion alan medioissa, ja Petri Tuononen joukkoineen saa levitettyä tätä toimintatapaa laajemmallekin suomalaiseen jääkiekkovalmennukseen.
Kiitän tässä myös John Haleya, jolta olen saanut luvan lainata hänen ajatuksiaan, jotka tosin ovat yhteneväisiä omieni kanssa.
Harjoitteluasenne
(julkaistu 9.7.2008)
OIKEA ASENNOITUMINEN HARJOITTELUUN
Ensimmäisessä varsinaisessa artikkelissani menen suoraan maalivahdin "aivokoppaan". Haluan nimittäin antaa teille hyvät maalivahdit arvokkaan neuvon. Neuvo koskee oikeaa tapaa harjoitella Käsittelen jutussani asennetta harjoituksissa, ja tapaa tehdä 100-prosenttisella intensiteetillä jokainen harjoituksen osa. On erittäin tärkeää, että harjoittelet kuten pelaat. Vanha viisaus sanoo asian toisin päin: Niin pelaat kuin harjoittelet. Asia pitää täsmälleen paikkaansa. Se on nähty tuhansia kertoja. On erinomaisen tärkeää, että kykenet harjoittelemaan riittävän korkealla tasolla jokaisessa harjoitustilanteessa. Kuullostaa yksinkertaiselta ja päivän selvältä. Näin ei kuitenkaan ole, jos näkee halleilla pilvin pimein veskareita, joille asia ei ollenkaan ole selvä, eikä heidän tapansa toimia ole yksissä tämän ajatuksen kanssa.
Asiani ydinkohta ei ole yleinen asenne harjoitteluun, vaan haluan mennä ihan yksittäiseen detaljiin. Viestini on: SEURAA KIEKKOA. Harjoituksissa tulee joskus äijää kuin pipoa maalia kohti varmistin poistettuna valmiina laukomaan kiekko maaliin. Mokke lankeaa helposti tähän "ansaan", ja hänelle tulee tavaksi torjua kiekkoja puolihätäisesti jonnekin suuntaan. Samalla hän jo kiinnittää humionsa seuraavaan laukojaan, vaikka edellinenkin kiekko jää pelaamatta loppuun. Joskus näkee tilanteen, jossa maalivahti yrittää torjua jopa kahta kiekkoa yhtä aikaa. Muista kuitenkin yksi tärkeä seikka: PELISSÄ ON VAIN YKSI KIEKKO. Se haluaa, että sinä kiinnität kaiken huomiosi siihen. Jokaiselle kiekolle, jonka yrität torjua, annat 100 % huomiostasi. Keskityt kiekkoon katseellasi ja ehkä rintamasuunnallasikin niin kauan, kunnes olet ottanut kiekon haltuun, pelannut sen kulmaan, siirtänyt sen omalle pelaajalle tai kiekko on mennyt maaliin. Vasta tämän jälkeen voit keskittyä seuraavaan vastustajaan ja hänen hallussaan olevaan kiekkoon.
Juuri näin harjoittelemalla pystyt kehittämään peliäsi ja asennoitumistasi harjoitteluun ja pelaamiseen niin, että siitä saatava hyöty siirtyy täysimittaisena peliisi. On siis ihan hyväksyttävää, että päästät joitakin kiekkoja maaliin edes yrittämättä ottaa niitä kiinni, koska ns. pelaat vielä edellistä tilannetta loppuun.
Tottakai jotkut harjoitteet tekevät tällaisesta tavasta vaikean toteuttaa, mutta muista kuitenkin, että tämä tapa auttaa sinua parhaiten nostamaan suoritustasoasi pitkällä juoksulla. Muista myös totetuttaa tätä tapaa toimia lämmittelyssä ennen peliä; varsinkin. Älä siis koskaan päästä kiekkoa silmistäsi, ennen kuin olet pelannut tilanteen loppuun.
Tämä saattaa kuullostaa tosiaankin vain sanahelinältä ja sinusta tuntuu, että näin ei voi harjoituksissa toimia. Tämä on kuitenkin ainoa oikea tapa, ajattelet sinä tai esim. valmentajasi asiasta mitä tahansa.
Sitä paitsi näin toimimalla kehität itsestäsi mentaalisesti vahvemman pelaajan ja keskittymiskykysi paranee. Huomaat kyllä jatkossa eron.
Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön. Sellainen poikkeus on harjoitus maalivahdille, jossa on tarkoitus liikkua erittäin nopeasti seuraavaa laukojaa kohti. Harjoituksen aihe voi olla liikkuminen ja sijoittuminen yhdistettynä nopeaan reakatiotorjuntaan. Tällaisessa harjoitteessa sinun tulee vain liikkua nopeasti ja sijoittua optimaaisesti ennen kiekon pysäyttämistä. Tyypillinen tämän tyyppinen harjoite on kahden tai useamman kiekon sektorilaukausharjoite.
Tästä asiasta kannattaa puhua päävalmentajan ja maalivahtivalmentajan kanssa. Näin vältytään ristiriidoilta ja ylimääräisiltä yllätyksiltä.
Loppuun vielä yksi tärkeä asia. Se tuntematon kaveri, joka näyttää vain viettävän aikaansa katsomossa, saattaa juuri olla se scoutti, joka on tullut seuraamaan sinun otteitasi harjoitustilanteeessa.
Aivan; ...aina täysillä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
